On taas se aika, kun yliopistojen kansainväliset palvelut ja laitoksien vaihtokoordinaattorit aktivoituvat. Käsillä on Erasmus, Sokrates ja muiden vaihto-ohjelmien hakuaika. Tai hetkinen, oikeastaan hakuajat olivat ja menivät, mutta toinen kierros, tarpeellinen sellainen, on alkanut.
Kun aloitin valtio-opin opinnot Jyväskylän yliopistossa, kuvittelin, että vaihtoon hakeutuakseni minun on oltava jotenkin erityisen pätevä, koska joutuisin kilpailemaan kaikkien muiden hakijoiden kanssa. Niinpä ihmetys oli suuri, kun viime syksynä siirryttyäni Helsingin yliopistoon, sain vielä Jyväskylän yliopiston kansainvälisistä palveluista postin käännyttämän kortin, jossa kehotettiin hakeutumaan vaihtoon vaikka heti. Ymmärsin, että opiskelijat eivät ilmeisesti jahtaakaan vaihtopaikkoja, vaan vaihtokoordinaattorit opiskelijoita.
Tilanne ei näytä tänä vuonna yhtään paremmalta. Esimerkiksi juuri Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisen ja filosofian laitoksen sivuilla on ilmoitus yhä täyttämättä olevista paikoista, joita on häpeälliset 89 kappaletta! Mikä meitä opiskelijoita oikein vaivaa? Onko kyse kaiken kansainvälisyyshössötyksen varjoilmiöstä kotiinpäin käpertymisestä? Ehkä moni ajattelee, että opiskelu omalla äidinkielellä on jo tarpeeksi tuskaa, toiset taas pelkäävät vaihdon olevan pelkkää juhlaa, jolloin aikaa menee ”hukkaan”. Hukkaan miltä?
Ymmärrän toki, ettei kaikkia tarjottuja paikkoja opiskelijamäärään suhteutettuna olekaan tarkoitus täyttää, mutta kyllä lähemmäs 100 avointa paikkaa viestivät jotakin. Taloudellisista syistä vaihtoon lähdön ei pitäisi kaatua kenenkään kohdalla, sillä useimpiin ohjelmiin saa vähintään 1000 euron liikkuvuusavustuksen, ja asuminen monissa maissa on Suomeen verrattuna kohtuullisen hintaista.
Yksi syy vaihtoinnon laantumiseen voivat toki olla muut vastaavat tilaisuudet, joita on tarjolla yhä enemmän. Miksi vaihtoon lähtemisen pitäisikään olla itsetarkoitus, jos työharjoittelu ulkomailla ajaa saman asian jopa paremmin? Samalla tavalla pelkkä matkailukin muualla avartaa. Onkin sinänsä aivan sama, miten itseään kansainvälistää, mutta lähes varmaa on, että putoaa jossain määrin kelkasta, jos kuvittelee voivansa välttyä kaikelta Suomen rajojen ulkopuolelta tulevalta kulttuurivaikutukselta. Liian usein kuitenkin unohdetaan, ettei muihin kulttuureihin ja maihin tutustuminen tarkoita ainoastaan niiden kyseenalaistamatonta hyväksymistä – lupa on myös viedä omia tuliaisia. Oleskelu ulkomailla on ennen kaikkea ajatustenvaihtoa, uuden opettelua ja rutiineista irtautumista.
JEN on omalta osaltaan hienosti edistänyt niin kotikansainvälistymistä kuin tarjonnut rohkaisua itse lähteä jonnekin. Oli ilahduttavaa lukea, että Töihin ulkomaille –luento keräsi suuren osallistujajoukon. Ehkä kyse ei siis ole vaihto-ohjelmien suosiossa tai epäsuosiossakaan siitä, etteikö kiinnostaisi, pikemminkin ehkä siitä, ettei viitsisi. Olin itsekin ajatellut jättäväni vaihtokuviot väliin, kunnes tajusin muun muassa, että suorastaan joudun muuten yliopistosta pois liian aikaisin. Se ei todellakaan sopinut tämän hetkisiin suunnitelmiini, joten ensi vuosi kuluu toivon mukaan (jos kohdekorkeakoulu minut hyväksyy) samassa koulussa, josta myös aiemmassa blogitekstissä käsitelty hra Sarkozy on valmistunut. Sekin optio on aina olemassa, että kotiin voi palata, jos homma ei ota sujuakseen, mutta sillä asenteella tuskin kannattaa kovin kauas lähteä. Tarkoitukseni ei myöskään ole seuraavaksi sanoa, että Suomi olisi jotenkin erityisen kurja paikka, josta pitäisi äkkiä päästä pois. Päinvastoin, mutta usein vaan täytyy käydä hiukan kauempana, että näkee hyvin lähelle.
Tekstit
