Kevättä ja kapinaa rinnassa

Kun koittaa se aika vuodesta, jolloin aurinkokin antaa nauttia itsestään totuttua enemmän, ovat opiskelijat usein kiireisimmillään. Palautettavat esseet, seminaarityöt, tentit, kesätyön haku, sekä kuten myös allekirjoittaneella päälle painavat pääsykoeluvut, aiheuttavat suunnatonta stressiä ja laimentavat kevään tuomaa piristystä. Edessä häämöttävä kesälomakaan ei sisällä lupausta rentoutumisesta, vaan lähinnä lisäuurastuksesta töissä.

Jos muodikas sauvakävely tai ajatuskin mistä tahansa muusta liikunnallisesta harrasteesta syöksee sinut syvimpään kevätmasennukseen, voi henkistä vireystilaansa kohottaa myös vaikkapa kirjoihin syventyen. Jos intoa riittää, voi lukuharrastukseensa liittää myös itsensä sivistämisen sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen.

Pamflettikirjoilla on pitkä poliittinen perinne ja ne ovat tekemässä nyt uuden nousun yhteiskunnallisessa elämässä. Suomalaiset kustantamot aloittavat tänä keväänä useita uusia pamflettikirjasarjoja. Like aloittaa kaksi kirjasarjaa, Into -sarjan, sekä radikaalin Polemos -sarjan, jotka molemmat keskittyvät yhteiskunnallisiin teemoihin, Tammi taas herättää henkiin legendaarisen Huutomerkki -sarjan ja WSOY lanseeraa puolestaan ajankohtaisten modernien pamflettikirjojen Barrikadi-sarjan. Tuottajana toimiva Jouni Tervo kuvaa Barrikadi-sarjaa käsitteellä ”slow journalism”, eli kirjaset ovat vastaus nykyiseen mediavaihtuvuuteen, josta johtuen ihmisillä ei ole mahdollisuutta perehtyä kunnolla mediassa käsiteltäviin aiheisiin, eikä muodostaa syvemmältä luotaavia näkökulmia. Pamflettikirjoissa aihe oon tutkittu perin pohjin ja ne tarjoavatkin lukijalleen kattavan ja nasevan analyysin ajankohtaisista, yhteiskunnallisista teemoista.

Mielestäni kyseisillä tiiviillä ja hinnaltaankin halvoilla kirjasilla on kysyntää erityisesti nuorten keskuudessa. Selkeä johdatus esimerkiksi ilmastonmuutokseen haasteineen tai johonkin kansallisen politiikan aiheeseen saattaa antaa kipinän aktiivisempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Pamflettien tarkoituksena onkin herättää polemiikkia, sekä nostaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja valveutuneisuuden tasoa.

Politiikan koettua jonkinasteista inflaatiota tavallisen kansan keskuudessa, uudet keinot kasvattaa kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin ovatkin toivottuja ja jopa välttämättömiä. Pamfletit tarjoavat radikaalin ja iskevän tyylinsä kautta vetoavan ja tehokkaan lähteen saada käsiinsä uutta, tiedotusvälineissä käsittelemätöntäkin tietoa, ja antavat pohjan muodostaa omia perusteltuja kantoja maailman tilasta. Eiköhän näiden pippurisen kriittisten pamflettien lukeminen karkota pienimmätkin kevätväsymyksen merkit!

Oikein luovaa ja yhteiskuntakriittistä kevättä teille toivottelee

Emma

Länsimaat murroksessa- mihin suuntaan?

Eräänä aamuna Helsingin Sanomien mielipidesivuja törmäsin Turun kauppakorkeakoulun emeritusprofessori Pekka Pihlannon (HS 10.3.2008) kirjoitukseen, joka onnistui määrittelemään nykymaailman tilaa kokonaisuutena ja kokoamaan monet irtonaiset ilmiöt yhden käsitteen alle. Kirjoituksesta huomaa, että Pihlanto pystyy liittämään ilmiöt historiaan ja sen avulla myös spekuloimaan tulevaisuuden näkymiä. Kokonaisuuksien ja jatkumon hahmottaminen teki vaikutuksen.
Vaikka Pihlanto kirjoittaa lähinnä talouselämän ja yleisesti länsimaisten yhteiskuntien kannalta, kirjoitusta ja itse ilmiötä olisi mahdollista laajentaa myös subjektiiviseen suuntaan yksilöä ja yhteiskuntaa yksilön kannalta tarkastelevaksi. Useinhan puhutaan ihmisten itsekkyydestä ja siitä ettei toisista välitetä kuten aiemmin. Tämä ilmiö on myös yksilötasolla helppo liittää sekä länsimaissa vallalla olevaan individualismin korostamiseen että kärjistyneeseen voiton tavoitteluun, jonka siis ei välttämättä tarvitse olla rahallista tai materiaalista.
Kiinostava kysymys onkin, nostaako ns. sosiaalidemokraattinen, yhteisöä, solidaarisuutta ja tasa-arvoa korostava suuntaus kapitalistisen markkinatalouden leimaamissa länsimaissa päätään ja vaatii vastatoimenpiteitä?

"Uusliberalismi kaipaisi tervehdyttämistä

Meidän ja muidenkin länsimaiden yhteiskuntia hallitsee nykyisin taloudellinen ideologia, jota kutsutaa uusliberalismiksi. Se ohjaa yritystoiminnan lisäksi yhä enemmän myös valtionhallintoa. Sen ydin voidaan tiivistää taloudellisen tehokkuuden tavoitteluksi ilman rajoitteita.
Kuten monet uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset ideologiat aikaisemmin myös uusliberalismi on alkanut kääntyä ihmisiä ja yhteiskuntia vastaan: ideologia on alkanut korvata päätöksiä tekevien ihmisten omakohtaista ajattelua.
Kärjistynyt uusliberalismi on sanellut niin Stora Enson Kemijärven kuin Nokian Bochuminkin tehtaan lopettamisen. Se on monen yksityistämispäätöksen, yliopistojen rakenteellisen kehittämisen ja vastaavien elämäämme mullistavien- ja usein myös hankaloittavien- muutosten takana.
Osuva esimerkki uusliberalismin kärjistyneistä piirteistä ovat eräiden talouselämän edustajien lausunnot, joiden mukaan pörssiyhtiöillä ei ole muita vastuita kuin osakkeenomistajien hyvinvoinnista huolehtiminen.
Samaa ääriajattelua todistavat yritysjohdon ylisuuret optiosopimukset.
Uusliberalismin kärjistyminen tulee lopulta vaikuttamaan talouselämään kaikkien vahingoksi- myös omistajien. Onhan odotettavissa, että nykyisessä internetin ja kansalaisliikkeiden maailmassa ei hyväksytä näin yksipuolista ajattelua ja toimintaa.
On myös jo merkkejä siitä, että uusliberalismin vastustaminen politisoituu: voi syntyä uusia poliittisia liikkeitä, jotka eivät ole uudistushaluistaan huolimatta välttämättä hyväksi yhteiskunnan kehitykselle.
Uusliberalismi on ihmisten kehittelemä, ei luonnonvoima, joten sen ilmenemismuotoihin voidaan vaikuttaa. Vanhan patruuna-ajan omistajien asenteista voisi soveltuvilta osin ottaa mallia. Parasta olisi, jos talouselämä ja saman ideologian omaksunut valtionhallinto ryhtyisivät itse korjaaviin toimenpiteisiin.
Talouselämässä muutokset ääriasenteista kohtuuteen ovat kuitenkin vaikeita, sillä globaalin talouden käyttäytymissäännöt pyrkivät tekemään tyhjiksi kansallisen yritysmaailman mahdolliset tervehdyttämispyrkimykset: tuotanto kun pyrkii aina sinne, missä kohtuullisuusajattelu ei haittaa voiton maksimointia.
Ongelma on kuitenkin ensin tunnustettava yleisesti- ei ympäristön hyväksikään tehty juuri mitään, ennen kuin tulevan katastrofin vaara alettiin tunnustaa. Mutta kuka aloittaisi uusliberalismin tervehdyttämisen?
Voisi toivoa, että erityisesti Yhdysvaltain talouselämä käynnistäisi kohtuullistamisen aikakauden: sieltähän tämä ideologia on alun perin lähtenytkin ja levinnyt kautta maailman."

Kouluun !

Vietän tällä hetkellä vaihtovuottani Pariisissa. Vaikka opiskelu suurine tuottavuusvaatimuksineen vie täällä suuren osan ajasta, olen ehtinyt tutustua paikallisiin Eurooppanuoriin. Oli hienoa huomata, että järjestössä toimimista oli luontevaa jatkaa myös täällä. Jen-aikoinani en ehtinyt koskaan kouluvierailulle asti, mutta täällä osallistuin kouluvierailuun joulukuussa. Keväämmällä on luvassa lisää ”interventioita” alueen kouluihin. Vierailukohteet ovat yhtä hyvin Pariisin lukioita kuin ZEP-alueiden kouluja, eli niin sanottuja positiivisen syrjinnän alueita, joiden lukioista ei perinteisesti ole ollut tietä hyviin oppilaitoksiin. Arvostetuimpiin oppilaitoksiin lukeutuvat Ranskassa yliopistojen sijasta grandes écoles:it.

Oma EU-tietämykseni ei ollut hurraa-huutoja nostattava yläasteella, eikä vielä lukion lopussakaan. Kaikkea EU:hun liittyvää opiskeltavaa leimasi usein suuri tylsyys. Monilla opettajilla ei tuntunut olevan oikein keinoja tehdä asioista mielenkiintoisia, ja oppikirjoissakin EU esitettiin jotenkin päälle liimattuna ilmiönä. Niin ikään EU:n käytännön merkitys jäi epäselväksi ja ainut asia, joka jollain tavalla muistutti EU:sta, oli jokin epämääräinen sana kuten kurkkudirektiivi.

Kun suunnittelimme kouluvierailuamme yhdessä ranskalaisen ja espanjalaisen eurooppanuoren kanssa, ajattelimme, että tilanne olisi jotakuinkin vastaava: nuorilla ei ole suurempaa kiinnostusta tai tietämystä EU:sta. Valmistelimme joukon varakysymyksiä, jotta kahden tunnin esitelmöinti sujuisi ongelmitta. Lukio, jossa pidimme oppitunnin sijoittui Pariisin lähiöön, pahamaineisen Saint-Denisin lähistöön. Mutta kuinka väärässä olimmekaan! Oppilaat olivat erittäin kiinnostuneita ja uskalsivat keskeyttää, jos eivät ymmärtäneet jotakin. Poikavaltaisessa, monikulttuurisessa luokassa esitettiin kiperiä kysymyksiä erityisesti oppituntimme aiheesta, aluepolitiikasta. En osaa sanoa, mikä tällä hetkellä on EU:n painoarvo lukion ja yläasteen opetussisällössä Suomessa, mutta lähiön lukiolaisille subsidiariteetti ei ollut vieras käsite ja he ymmärsivät heti huonosta piirroksestani huolimatta, mitä tarkoittaa alueellinen epätasa-arvo. Luokassa esitettiin myös kysymyksiä kuten ”Kuka pääsee tuollaiseen Erasmus-vaihtoon” tai ”Onko EU myös nuoria varten”. Tämä vahvisti kuvaani siitä, että monet kokevat itsensä ulkopuolisiksi, vaikka osaisivat luetella EU:n toimielimet ja päätöksentekokaaviot ulkoa. Ainakaan lähiön lukiolaiselle ei ole selvää, että EU haluaisi rahoittaa juuri hänen opintojaan ulkomailla. Vanha klisee tiedotuksen parantamisen tarpeesta on siis paikallaan.

Täällä kouluvierailut järjestetään ottamalla yhteyttä opettajiin, jotka voivat ”tilata” haluamansa teeman mukaisen oppitunnin. Samalla usein eri maalaiset oppitunnin pitäjät kertovat itsestään ja opinnoistaan sekä maastaan. Oman vierailuni perusteella uskallan väittää, että nuorten on helppo omaksua tietoa EU:sta toisilta nuorilta. Ylipäätään konkreettisen esimerkin tarjoaminen tekee oppimisesta helpompaa. Kun nuoret kysyivät, onko joku maksanut vierailustamme, vastasin, että EU:n rahoilla ollaan kyllä paikalle saavuttu Erasmus-vaihdon kautta, mutta itse kouluvierailut ovat tietysti maksuttomia.

Miksi kouluvierailut ja ylipäätään EU:hun tutustuminen ovat sitten tärkeitä asioita? Siksi, että vain tietämyksen kautta voi tulla kiinnostus: vieraat asiat koetaan usein hankaliksi ja vastenmielisiksi. Eurobarometreissä itsensä ensisijaisesti eurooppalaisiksi kokevien määrä on perinteisesti ollut useimmissa maissa alhainen. Euroopan unionin kansalaisuus tarjoaa kuitenkin monia mahdollisuuksia, ja niistä kaikkien on oikeus tietää.

Vielä lopuksi kannustan oman kokemukseni perusteella kaikkia Eurooppaan vaihtoon lähteviä tutustumaan paitsi paikallisiin eurooppalaisiin myös paikallisiin Eurooppa-nuoriin. Moniin mielenkiintoisiin tapahtumiin rekrytoidaan osallistujia juuri Eurooppa-nuorten kautta. Esimerkiksi ensi viikolla Strasbourgissa europarlamentaarikot ja kymmenet median edustajat kuuntelevat, mitä meillä nuorilla aikuisilla ja nuorilla on sanottavana Euroopan unionista. Juuri tällaisia tilaisuuksia tarvitaan tuomaan kaukaisilta tuntuvat asiat kaikkien kiinnostuneiden lähelle. Toisaalta hyväksyttävää on sekin, ettei EU kiinnosta, mutta mahdollisuuksia kiinnostua on tarjottava.