perjantai 14. joulukuuta 2007

Peustuslaista ja Lissabonin sopimuksesta

Vaikka tunnetusti vastustankin populismia ja EU-vastaisuudella retostelua, on minunkin pakko nyt ryhtyä eskoseppäseksi ja kysyä kysymys liittyen uuteen Lissabonin sopimukseen. Kysymykseni kuuluu: Kuinka demokraattista on hyväksyä uusi perussopimus Lissabonissa, kun se eroaa vain marginaalisesti hylätystä perustuslaillisesta sopimuksesta? Siis sen jälkeen kun Ranska ja Alankomaat äänestivät yhteisten sääntöjen mukaan perustuslain romukoppaan 2005, miten on mahdollista, että käytännössä sama sopimus nyt kuitenkin allekirjoitetaan Lissabonissa?

Ja nyt ei pidä ymmärtää minua väärin. Henkilökohtaisesti kannatin aikoinaan perustuslaillista sopimusta ja kannatan lämpimästi myös uutta Lissabonin sopimusta. Mielestäni myös kansanäänestykset perustuslaista aikoinaan olivat tarpeeton ratkaisu. Mutta ne kuitenkin pidettiin, ja lopputuloksena perustuslaki ei tullut voimaan. Jollakin tavalla demokratiakäsitystäni vastaan taistelee nyt se, että käytännössä sama sopimus on kuitenkin allekirjoitettavana Lissabonissa. Toki siihen on tehty kosmeettisia eroja, mutta voiko joku rehellisesti sanoa, että kyseessä ei olisi sisällöltään sama paketti?

Nyt haastankin kaikki lainopilliset kyvyt kertomaan minulle sen merkittävät eron perustuslaillisen ja Lissabonin sopimuksen välillä, joka oikeuttaa jälkimmäisen voimaanastumisen perustuslain kaaduttua sääntöjenmukaisella tavalla. Ja sinänsä Lissabonin sopimuksenkaan voimaanastuminen ei ole kirkossa kuulutettu. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen se täytyy ratifioida joka jäsenmaassa. Kansanäänestyksiä vältetään tällä kertaa taatusti, mutta Irlannissa tämä ei onnistu. Kansallisen lainsäädännön vuoksi kansanäänestys on järjestettävä. Eli on olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus, että Irlanti ei ratifioisi Lissabonin sopimusta ja näin sopimus ei astuisi voimaan.

Kriittinen kirjoitus antanee riemunaihetta tälläkin sivustolla toisinaan vieraileville nationalisteille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että EU on edelleen paras foorumi ratkaista yhteisiä ongelmia Euroopassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tiettyjen toimintatapojen kyseenalaistamatta jättämistä. Kissa pitää nostaa pöydälle ja jatkaa reilusti kamppailua kohti demokraattisempaa unionia.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Sorrutko Hannesteluun?

Ilkka Karisto kirjoitti kolumnissaan (Image 9/07), että suomalaiset eivät osaa palauttaa ulkomaalaisten osoittamia kohteliaisuuksia Suomesta ja suomalaisuudesta, vaan sortuvat ylipatrioottiseen Suomen ylistämiseen, jolle ei näy loppua – siis Hannes-syndroomaan. Taudinkuvauksen mukaisesti suomalaista ei kiinnosta vastavuoroisesti oppia uutta toisen maasta, vaan keskustelu kääntyy suomalaisen hykertelyyn (joo-o, kyllä Kimi Räikkönen on kova kuski, entä tiedätkö vielä niitä Rasmuksen poikia, nekin ovat Suomesta!). Hannes-syndrooma kuitenkin laantuu yleensä nopeasti, vaikka ulkomaanmatkoilla huomaisikin puhuvansa Suomesta ylistävään ja paljon myönteisempään sävyyn, kuin normaalisti. Välillä Hannes-syndrooma kuitenkin iskee yllättäenkin, esimerkiksi kun suomalainen lukee sanomalehdestä, että ulkomailla on uutisoitu suomalaisuutinen. Pahimmillaan arvioisin syndrooman oireilevan silloin, kun suomalainen ei voi vastustaa kiusausta vierailla Kanarialla suomalaisravintolassa.

Mikä sitten selittää Hannestelua, Kariston ristimää ”modernin eurosuomalaisen kansantautia”? Suomalainen pitää itsestään selvänä sitä, että muilla mailla on julkkiksia, kun taas tunnetut suomalaiset ovat enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Onko suomalaisten sitten vaikea suhtautua kohteliaisuuksiin? Vai onko niin kuten Karisto esittää, että suomalaisen on helpompi keskustella tutuista asioista, kuin esittää vastakohteliaisuuksia? Vai onko suomalainen vain aidosti otettu siitä, että joku ylipäätään tietää jotain Suomesta ja suomalaisista? Karisto purkaa tämän viheliäisen syndroomaan lopulta perimmäiseen kysymykseen, jonka uskotaan pyörivän alati suomalaisen päässä: mitä muut meistä ajattelevat?

Miten siis Hannes-syndroomasta parannutaan? Terveellä itsetunnolla yhdistettynä aitoon kiinnostukseen toisia kohtaan - tietenkin.

Mukavaa joulunaikaa kaikille!

Laura T