Länsimaat murroksessa- mihin suuntaan?

Eräänä aamuna Helsingin Sanomien mielipidesivuja törmäsin Turun kauppakorkeakoulun emeritusprofessori Pekka Pihlannon (HS 10.3.2008) kirjoitukseen, joka onnistui määrittelemään nykymaailman tilaa kokonaisuutena ja kokoamaan monet irtonaiset ilmiöt yhden käsitteen alle. Kirjoituksesta huomaa, että Pihlanto pystyy liittämään ilmiöt historiaan ja sen avulla myös spekuloimaan tulevaisuuden näkymiä. Kokonaisuuksien ja jatkumon hahmottaminen teki vaikutuksen.
Vaikka Pihlanto kirjoittaa lähinnä talouselämän ja yleisesti länsimaisten yhteiskuntien kannalta, kirjoitusta ja itse ilmiötä olisi mahdollista laajentaa myös subjektiiviseen suuntaan yksilöä ja yhteiskuntaa yksilön kannalta tarkastelevaksi. Useinhan puhutaan ihmisten itsekkyydestä ja siitä ettei toisista välitetä kuten aiemmin. Tämä ilmiö on myös yksilötasolla helppo liittää sekä länsimaissa vallalla olevaan individualismin korostamiseen että kärjistyneeseen voiton tavoitteluun, jonka siis ei välttämättä tarvitse olla rahallista tai materiaalista.
Kiinostava kysymys onkin, nostaako ns. sosiaalidemokraattinen, yhteisöä, solidaarisuutta ja tasa-arvoa korostava suuntaus kapitalistisen markkinatalouden leimaamissa länsimaissa päätään ja vaatii vastatoimenpiteitä?

"Uusliberalismi kaipaisi tervehdyttämistä

Meidän ja muidenkin länsimaiden yhteiskuntia hallitsee nykyisin taloudellinen ideologia, jota kutsutaa uusliberalismiksi. Se ohjaa yritystoiminnan lisäksi yhä enemmän myös valtionhallintoa. Sen ydin voidaan tiivistää taloudellisen tehokkuuden tavoitteluksi ilman rajoitteita.
Kuten monet uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset ideologiat aikaisemmin myös uusliberalismi on alkanut kääntyä ihmisiä ja yhteiskuntia vastaan: ideologia on alkanut korvata päätöksiä tekevien ihmisten omakohtaista ajattelua.
Kärjistynyt uusliberalismi on sanellut niin Stora Enson Kemijärven kuin Nokian Bochuminkin tehtaan lopettamisen. Se on monen yksityistämispäätöksen, yliopistojen rakenteellisen kehittämisen ja vastaavien elämäämme mullistavien- ja usein myös hankaloittavien- muutosten takana.
Osuva esimerkki uusliberalismin kärjistyneistä piirteistä ovat eräiden talouselämän edustajien lausunnot, joiden mukaan pörssiyhtiöillä ei ole muita vastuita kuin osakkeenomistajien hyvinvoinnista huolehtiminen.
Samaa ääriajattelua todistavat yritysjohdon ylisuuret optiosopimukset.
Uusliberalismin kärjistyminen tulee lopulta vaikuttamaan talouselämään kaikkien vahingoksi- myös omistajien. Onhan odotettavissa, että nykyisessä internetin ja kansalaisliikkeiden maailmassa ei hyväksytä näin yksipuolista ajattelua ja toimintaa.
On myös jo merkkejä siitä, että uusliberalismin vastustaminen politisoituu: voi syntyä uusia poliittisia liikkeitä, jotka eivät ole uudistushaluistaan huolimatta välttämättä hyväksi yhteiskunnan kehitykselle.
Uusliberalismi on ihmisten kehittelemä, ei luonnonvoima, joten sen ilmenemismuotoihin voidaan vaikuttaa. Vanhan patruuna-ajan omistajien asenteista voisi soveltuvilta osin ottaa mallia. Parasta olisi, jos talouselämä ja saman ideologian omaksunut valtionhallinto ryhtyisivät itse korjaaviin toimenpiteisiin.
Talouselämässä muutokset ääriasenteista kohtuuteen ovat kuitenkin vaikeita, sillä globaalin talouden käyttäytymissäännöt pyrkivät tekemään tyhjiksi kansallisen yritysmaailman mahdolliset tervehdyttämispyrkimykset: tuotanto kun pyrkii aina sinne, missä kohtuullisuusajattelu ei haittaa voiton maksimointia.
Ongelma on kuitenkin ensin tunnustettava yleisesti- ei ympäristön hyväksikään tehty juuri mitään, ennen kuin tulevan katastrofin vaara alettiin tunnustaa. Mutta kuka aloittaisi uusliberalismin tervehdyttämisen?
Voisi toivoa, että erityisesti Yhdysvaltain talouselämä käynnistäisi kohtuullistamisen aikakauden: sieltähän tämä ideologia on alun perin lähtenytkin ja levinnyt kautta maailman."