Eurooppalainen yliopisto

Yliopisto on varsin ajankohtainen aihe, joka kirvoittaa monenlaisia kommentteja ja kiivaita yleisönosastokirjoituksia. Erityisesti mieleeni jäi Eero Lehden Talouselämä-lehteen alkuvuonna antama lausunto, jonka mukaan opiskelupaikat voitaisiin arpoa, koska niin päästään ”keskimäärin yhtä hyvään lopputulokseen”. Sääli, ettei kauppaneuvos Lehteä alun perin arvottu vaikkapa kätilöopistolle.

Yliopisto-sanan etymologinen alkuperä on latinan Universitas-sanassa, joka on johdettu lauseesta ”universitas magistrorum et scholarium”, eli opettajien ja oppineiden yhteisö.

Länsimaisen historian ensimmäisenä yliopistona voidaan pitää Platonin Akatemiaa. Ateenan ulkopuolella sijainnut Akatemia palveli lähes 900 vuoden ajan (385 eaa – 529 jaa) paikkana jonne filosofiasta kiinnostuneet kokoontuivat siitä keskustelemaan.

Ensimmäiset tutkintoja myöntävät yliopistot syntyivät Etelä-Eurooppaan noin viisisataa vuotta myöhemmin, ensimmäisenä Bolognan yliopisto vuonna 1088. Tällä välin oppimisen eetosta ja klassisia käsikirjoituksia olivat vartioineet lähinnä luostarien munkit.

Tyypillisesti yliopistot syntyivät katolisten ja muiden alempaa opetusta tarjonneiden koulujen pohjalta. Oppiaineista kiinnostunut porukka ei koulutuksen päätyttyä halunnutkaan lähteä ” porvarilliseen työelämään”, vaan jäivät edelleen lukemaan kirjoituksia ja pohtimaan asioita. Lienee tuskin sattumaa, että yliopisto instituutiona syntyi juuri valtioiden heikkouden aikana. Myöhemminkin yliopisto on ollut olemassa enemmänkin kansallisvaltioista huolimatta kuin niiden ansiosta.

Moderni yliopisto alkoi ottaa muotoaan 1800-luvun Saksassa. Humboldtilainen idea painotti tieteen sivistävää merkitystä ja akateemista vapautta.

Idealtaan yliopisto on siis autonominen oppineiden yhteisö, jossa etsitään totuutta. Yliopiston alkuperäiseen ideaan eivät kuulu koulutuspoliittiset tavoitteet, minkään hyödyllisen tuottaminen, eikä periaatteessa edes sivistäminen, saati ”elinkeinoelämän palveleminen” tai aluepolitiikka.

Kuitenkin empiirinen yliopisto näyttää varsin toisenlaiselta: innovaatio-ohjelmia, tutkinto- ja hyötytavoitteita, toisiaan selkäänpuukottavia tutkijoita, opetusministeriön pikkuvirkamiehille nöyristelyä, kokouksia ja komiteoita. Massa sisään liukuhihnalle, neljän vuoden päästä ”herrasmiehen C” graduun ja ovesta ulos. Samalla totuus näyttää karkaavan yhä kauemmaksi.

Psykoanalyytikoiden mukaan sairaus on terve reaktio sairaisiin olosuhteisiin. Ensihoitona suomalaisille yliopistoille voitaisiin määrätä vaikkapa aitoa autonomiaa, rahoituksen saattamista oikeasti riittävälle tasolle (ja irrottamista tutkintomääristä) sekä kaikenlaisen talous-teknologia-innovaatio -newspeakin marinoiman hallinnollisen näpertelemisen lopettamista.

Näillä eteenpäin,

Pertti